Kaiken leimahtavan näen tuhon alun ilmiliekkiin

Haluaisin tehdä jotain tämän kaltaista, mutta minulla ei ole aikaa, kärsivällisyyttä tai taitoja moiseen. Siksi joudun tyytymään tähän kirjoitukseen.

Iltalehdet ovat olleet jo vuosia täyttä sontaa, mutta nykyään myös Helsingin Sanomat, Aamulehti ja jopa YLE suoltavat ala-arvoisia “uutisia”. Kansainvälisistä asioista kerrotaan länsimaalaisten suotimien läpi, ja kotimaassa keskitytään poliitikkojen seurustelusuhteisiin, yksityisiin tekstiviesteihin ja julkkisten rintoihin. Valtio vaatii lentoyhtiöltä selvitystä siihen, miksi kansalaisten lomalennot myöhästelevät, ja sulkee kerralla kokonaisia ostoskeskuksia, sillä yhden ostoskeskuksessa olevan kaupan jollakin hyllyllä kerrotaan joskus olleen “lapsipornoa” sen sijaan, että oikeasti kävisi tarkistamassa tilanteen, ottamassa mahdollisen lapsipornon pois ja pidättämässä kauppiaan.

Toimimatonta lapsipornosuodatusta on jo ehdotettu käytettäväksi myös muunkaltaisen “haitallisen” tiedon sensurointiin. Kännyköitä käytetään kohta henkilöiden identifiointiin. Sitten saattomuistisirut implantoidaan kaikkien niskaan lakimääräyksellä. Jonkin ajan päästä siitä ihmisten verkkokalvoille syötetään reaaliajassa mainoksia sen mukaan, mitä he kulloinkin tekevät ja missä he liikkuvat.

Ei tämä valtio ole mikään demokratia. Kansan vaikuttamisilluusiota ylläpidetään muutaman vuoden välein järjestettävillä vaaleilla, jossa missien ja urheilijoiden määrä vuosittain vain kasvaa. Mutta ei se valta ole niillä poliitikoillakaan. Valta on yrityksillä ja pankeilla. Seuraavat muutamat vuodet yritykset käyttävät valtaa vetoamalla luonnonsuojeluun, ilmaston lämpenemiseen ja luontoystävällisiin tuotteisiin, sillä vasta nyt niille alkaa olla kannattavia markkinoita. Afrikkaa ei ole vieläkään “vapautettu diktatorismin sorrosta”, koska siellä ei ole riittävästi luonnonvaroja, että homma kannattaisi. Varautukaamme siis kansojen massamuuttoihin.

Äh. Vittuako minä tässä yritän teille mitään kertoa, kun ei siitä ole mitään hyötyä kuitenkaan. En usko, että tulevaisuudessa on mitään positiivista, saati tavoittelemisen tai taistelun arvoista. Minä jään sitä paitsi kohta kuitenkin auton alle yrittäessäni opettaa tamperelaisille autoilijoille liikennesääntöjä.

Rinnassain rauhan tunnen

Olen viime päivinä huomannut, että olo on paljon parempi, kun on lähitulevaisuudessa (viikon sisällä) on jotain, mitä odottaa. Tänään oli leffailta, huomenna lähden Vaasaan ainakin yhdeksi yöksi. Molemmat tekemiset ovat hyvin mitättömiä sinällään, mutta tämmöisessä elämättömyydessä ne tuovat aivan mieletöntä vaihtelua.

Ensi viikon minut saa toivottavasti jaksamaan se, että kummityttö kysyi minua “valvojaksi” syntymäpäiväjuhlilleen. Oletettavasti hän haluaa pientä vapautta vanhemmistaan juhlien ajaksi.

Ääntäkään ei metsän takaa kuulu, värjekään ei liiku meri tyyni

Hiljaista on, sekä täällä blogissa, että noin muutenkin. Blogin hiljaisuutta selittää omalta osaltaan se, että näiden tekstien kirjoittamiseksi (sen ns. “inspiraation” löytämiseksi) minun pitää kuunnella tätä kyseistä kappaletta. Satuin kuitenkin “löytämään” jälleen uuden levyn, jota olen kuunnellut lähes kyllästymiseen asti, ja joka siis on syrjäyttänyt Eleanooran heavy rotarion -soittolistan kärkipaikalta. Tuvalun uusi levy rokkaa, ja he heittivät viime viikolla aivan uskomattoman keikankin. Se oli ehdottomasti yksi parhaista keikoista, joita olen koskaan kokenut.

Muuta hiljaisuutta ei sitten niin vähällä selitetäkään. Itsestähän se on aina kiinni, vaan kun tuntuu siltä, ettei ole mitään syytä tehdä sen kummemmin mitään koskaan milloinkaan. Tai siis. Ajatusmallina kierrän kehää, josta on hyvin vaikea omin voimin irtaantua: Ei jaksa tehdä mitään pelkästään itseään varten, ja itsensä takia ei jaksa tehdä mitään.

Yksin ei jaksa tehdä mitään (kuten käydä baarissa, elokuvissa, tapahtumissa jne.), ja kaikki kaverit ovat jo pariutuneet, tai jopa multiploituneet. He elävät omia elämiään jossain toisessa ulottuvuudessa. Niinhän se tietysti menee ihan luonnollisesti, ja tulisi mennäkin. Ei sitä parisuhteesta niin vain lähdetä kavereiden kanssa tunnin varoitusajalla elokuviin tai viikon varoitusajalla viikonlopuksi ulkomaille.

Vaan mitä jää minulle tästä kaikesta? Pari kertaa kuukaudessa näkee joitain kavereita jonkin suunnitellun tapahtuman merkeissä, ja muu aika menee näitä tapahtumia odotellessa. Yleensä odotteluun liitty tissuttelua ja television katsomista ja huonosti nukuttuja öitä, mutta värjekään ei liiku meri tyyni.

Hiuksillain kuuma tuuli leikkii lailla rakastajan, jonka hetki sitten jätin

Tästä aiheesta minulla olisi kyllä kirjoitettavaa, mutta en aio tilittää.

Orvokin pientareelta poimin kuivuneen, eväskoriin lasken

Menneisyyteen ei voi palata, tulevaisuutta ei tiedä, joten elämme nykyhetkessä. Nykyhetki on samalla menneisyyden summa. Kaikki tekomme, sanomisemme ja ajatuksemme ovat jollain tavalla vaikuttaneet siihen, mitä tällä hetkellä olemme.

Muisti ei ole todellista, se on mielikuvia. Emme edes tiedä, miten muisti oikeastaan toimii, vaikka viime aikoina onkin hyväksytty se, että muistia on monenlaista. Vanhemmat aikuiset luovat herkemmin hyviä kuin huonoja muistoja.

Minä en taida olla vielä niin vanha, että tuota osaisin. Minä takerrun huonoihin muistoihin, mokiin ja epäonnistumisiin. Pyörittelen niitä sitten öisin mielessäni, kun ei uni tule. Joskus vähän muulloinkin.

Minä olen tekojeni ja muistojeni summa. Käyn vähän väliä läpi eväskorini kuivuneet orvokit, etsien epätoivoisesti jotain, joka olisi kaunista kuihtuneenakin. En uskalla etsiä uusia kukkia, sillä pelkään poimivani jatkossakin vain niitä kuivuneita.

Kuin neito sadun oisin, heiniin pitkäkseni käyn ja itsestäni nautin

Asuisin pienessä mökissä keskellä metsää. Joko mökki olisi rinteessä, tai juuri rinteen juurella niin, että voisin tarvittaessa mennä istumaan jonkun kiven päälle ja katsella valtakuntaani.

Aamuisin kävisin katsastamassa ansani, ja iltaisin kiertäisin tarvittaessa virittämässä ne uudelleen. Mökin takaseinällä kuivuisi nahkoja, joista voisin sadepäivinä ommella vaatteita. Ruisleivän juuri olisi maakellarissa.

Järven tai joen rannalla sijaitsevan saunan lämmittäisin vähintään kerran viikossa, talvella ehkä useamminkin. Silloin tällöin hakkaisin vedenottoaukkoa isommaksi ja kävisin avannossakin.

Tuo ei ole mahdollista Suomessa, sillä Suomesta ei löydy niin syrjäistä kolkkaa, etteikö sieltä joskus tulisi lähdettyä “kylillekin” (tämä siitä huolimatta, että useita suomalaisia elää edelleenkin digitaalisten televisiolähetysten ulottumattomissa!). En tiedä olisiko se mahdollista ylipäätään missään. Ehkä jossain Siperian tai Kanadan korpimailla. Ja vaikka minä tästä lähtisinkin samoilemaan kohti Uralia, joutuisin joka tapauksessa hankaluuksiin ylittäessäni sen metsään hakatun uran, jota koristavat raidalliset puupaalut.

Satua, utopiaa ja unelmaahan moinen elämä on, mutta olen kuitenkin ottanut ottanut vakavaan harkintaan seuraavat mahdolliset lähivuosien ohjelmanumerot:

1. Käyn Sodankylän elokuvajuhlilla ja liftaan sieltä Norjaa pitkin Osloon.
2. Kävelen Tampereelta Enoon.

Polku rantaan laskee kaarrellen

Tämä olikin yllättävän vaikea aihe. Oikeastaan minulla oli kyllä kolmekin eri ideaa, mutta yhden niistä sain purettua tilittämällä jollekin satunnaiselle arkkitehtitoimiston tyypille ja yhden aion käyttää vasta myöhemmin, siihen hieman paremmin istuvan lauseen yhteydessä. Joudutte tyytymään nyt tähän.

Onko maapallolla vielä kulkemattomia polkuja? “Ahaa!” hihkuu herra takarivissä ja jatkaa, “Tämä on kompa: Polkuja syntyy vain paikkoihin, missä kuljetaan.” Ei kyse ole nyt siitä.

Sademetsissä elää kaksi kolmasosaa maapallon kasvi- ja eläinlajeista. Hyönteisiä tunnetaan vajaa miljoona eri lajia, ja arviot löytymättömien lajien määrästä ovat viime vuosina vaihdelleet neljän ja kahdeksan miljoonan välillä. Sademetsien syvyyksissä on varmasti paikkoja, joita eivät tunne muut kuin alkuperäiskansat. Luolia ja luolastoja tutkitaan myös käsittääkseni nykyään ahkerasti.

Väitetään, että valtameret olisivat nykyään ainoita oikeita käymättömiä korpimaita. Viime vuoden huhtikuussa tulivuodenpurkaus nosti pintaan satoja tuntemattomia kalalajeja Intian valtameressä. Vuoden 2006 lopulla elävästä jättiläiskalmarista saatiin ensimmäistä kertaa kuvia. Molemmissa tapauksissa lajien arvellaan elävän noin 500 metrin syvyydessä. Yhteyttämiseen riittää valoa noin 100 metriin saakka, ja merten keskisyvyys on noin 3 790 metriä. Valtameret inspiroivat yhä televisiosarjoja, elokuvia ja kirjoja.

Itse haluaisin kuitenkin käydä Aasian – erityisesti Kiinan – syrjäisillä vuoristoalueilla, jotka eivät ehkä ole täysin tutkimattomia, mutta riittävän hiljaisia kuitenkin. Olisi hienoa vaeltaa päiväkausia jalan jonnekin vuoren laella sijaitsevaan temppeliin ja löytää valaistuminen. Ja vaikka en sillä reissulla kung fua oppisikaan, olisivat maisemat ainakin näkemisen arvoisia.

Aamunkoin myötä metsänviertä pyöräilen

Olen väsynyt. Olen yleensä aina väsynyt. Se on ikävää siinä mielessä, että pienikin väsymys vaikuttaa heti persoonaani, keskittymiskykyyni ja yleiseen motivaatioon tehdä yhtään mitään “mielekästä”. Toisaalta, tunnun saavan eniten aikaan öisin, silloin kun ei ole mitään häiriötekijöitä: irkissä kukaan ei puhu mitään, televisiosta ei tule enää kuin chattia ja on muutenkin hiljaisempaa kuin päivällä.

En pidä aamuista tai heräämisestä, mutta vielä vähemmän pidän nukkumaan menemisestä. Ei nyt äkkiseltään tule mieleen mitään turhauttavampaa kuin pyöriä sängyssä unta odotellen. Olen kuitenkin viime aikoina oppinut venyttämään nukkumaanmenoa niin pitkään, että yleensä olen silloin jo riittävän väsynyt nukahtaakseni nopeasti.

Näen unia usein, mutta todella harvoin voin herätä häiriöttä ja rauhallisesti, jotta vielä 5 minuutin päästä heräämisestäkin niitä muistaisin. Ne harvat unet, joista jotain muistan, ovat kyllä olleet kohtalaisen häröjä ja sinällään ihan mielenkiintoisia, mutta eivät nekään korvaa sitä suunnatonta ajanhukkaa, mitä nukkuminen ylipäätään on.